keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Pääkopan tonkimista

Eileen meillä oli oman seuran järjestämä Anne Talvitien menttaali valmennuksen luento. Voin sanoo, että näin parin mettälenkin jälkeen ku on saanu mietiskellä ja pohdiskella, nii taas oon saanu melkosia ahaa-elämyksiä. En rupee mitenkään referoimaan kyseistä luentoa, vaan tää on taas mun omaa pohdintaa musta ittestäni.

Aluksi puhuttiin omasta jännittämisestä kisatessa. Mä oon siitä onnellisessa asemassa, että aksa puolella en oo mitenkään kaaottinen jännittäjä. Mulla on aina semmonen hyvällä tavalla pieni jännitys joka tekee musta skarpin. Eli en todellakaan mee mihinkään paniikki paniikkiin , mutta en oo kyllä lahnakaan. Näin ku rupesin tätäki miettimään, niin mä kestän jo omassa työssäni stressiä ja painetta hyvinki paljon. Totta puhuakseen, mä en voisi tehä työtäni jos mä en kestäisi. Eli siis, kestän painetta ja stressiä "normi-ihmistä" selkeesti paremmin. Mikä on yks positiivinen asia. Vaikka Aava on tommonen herkkis nii tää os vielä sen asteista jännitystä, että myös Aava sen kestää hyvin, eikä se ahdistu ja paineistu vielä tästä. Sitte taas tokopuolella mä jännitän kisoissa huomattavasti enemmän, joka näkyy Aavassaki jo huomattavasti selkeemmin. Silloon siitä tulee ahddistunu ja paineistunu ja juoksis vaan pois kehästä. Eli ensimmäinen asia to do-listalle: se että mä saisin itteni rennommaksi tokokokeissa (sinne aksakisoijen hyvän jännityksen tasolle). Siinä mulla on vielä paaaaaaljon työ sarkaa, mutta  tätä on hyvä ruveta työstämään. Sikkaan en osaa vielä sanoa sillä en oo vielä kisannu sen kanssa, mutta veikkaan että mun pitäis ollaa Aavasta vielä rennompi sillä jos mä rupeen jännittään niin Sikalla vieterit jalkojen alla kiristyy entisestään. Mutta Sikan kans aika näyttää mimmonen se on ja mitä mun pitä sen kans tehä. Nyt mulla ei oo vielä käsitystä mikä sen kanssa toimii, mikä ei.

Luenon jälkeen kävin vielä tyttöjen kanssa mettälenkillä, missä vasta sielä koin ehkä kaikkista suurimman oivalluksen. Koska me ollaan kerättä Aavan kanssa kisatessa vitosia ihan kiitettävästi. Itseasiassa laskin ne. Me ollaan saatu kaikista starteista yhteensä 76%. Hitto ihan oikeesti!!!! Seiskyt kuus prossaa on jäätävä määrä. Ja ku kävin ne läpi (onneks ei olla kisattu ku muutama kk nii ei ollu niin hirveesti läpi käymistä), niin kaikissa oli yleensä MUN OMA TYHMÄ VIRHE . Rupesin sitä miettimään mistä se johtuu. Mulla oli eileen myös kehityskeskustelu mun ylemmän esimiehen kanssa, ja sain siltä palautetta että mulla on välillä vähä tapana että kun mulle annetaan joku homma niin mä pistän vitosen silmään ja lähden tekemään sitä. Mä en mieti lopputulosta vaan lähden päätä pahkaa hommiin, jonka seurauksena jolloin lopputulos on hyvä. Mutta mun työtehokkuudella ja tietotaidolla (=ammattitaidolla) vois lopputulos olla täydellinen, kunhan mä vaan alussa ottaisin vaihteen pois vitoselta ja pistäisin sen kolmoselle ja miettisin mitenkä mä pääsisin mahdollisimman täydelliseen lopputulokseen, niin pystyn sen toteuttamaan. Totesin että mulla on ihan sama ongelma myös aksapuolella. Eikö tuo 76 prossaa oo täydellinen todiste siitä!!!!! Eli ne on hyviä, mutta ei täydellisiä, mihin kuitenki pyritään aksapuolella. Kun asiaa rupesin lisää miettimään, nii viime kesänä ku treenasin Marin ryhmässä nii aikas monta kertaa nii mari kysyi hyvin uskein että juoksinko ihan täysiä, tai teinkö asian ihan sata prossasesti. Voin rehellisesti sanoo että en. Sen jälkeen ku mulle sanottiin niin sitte kyllä. Ja ku vielä rupesin ajattelemaan tätä, nii totesin että mä lähden starttiin ku soitellen sotaan. En mä mieti mikä olis täydellinen suoritus, vaan meen hyvin vahvasti fiilispohjalta ajattelematta mitää. Vaikkaan että tää on tällä hetkellä mun isoin ongelma. Jonka mä tosiaan vasta nyt tajusin. JOten nyt on hyvä aika tehdä tällekki asialle jotain. Uskon että kun mä oikeesti rupeen miettimään kuinka pääsen siihen täydelliseen lopputulokseen niin on huomattavasti paremmat tsäänssit saadakki niitä nollia.

Kuten tuossa jo ennemmin sanoin niin meen usein fiilispohjalla, enkä oikeesti mieti niin tarkasti mitä teen. Niin totesin että mä olen myös hemmetin huono analysoimaan varsinkaan itteeni. Jos näen toisten videoita tai jos joku kysyy vinkkejä tai mitä vaan niin mietin hyvinki paljon (niin tokossa, aksassa  ku pk-puolella). Mutta sitte ku on kyse musta, niin en mä koskaa mieti mitä tein, miten voisin kehittää itteeni. Sen takia ei tuu koskaan kuvattua itteeni. Eli jos mä haluan oikeesti tulla huomattavasti paremmaksi nii tässä on kans suuren suuri oppimisen paikka. Mutta tää ongelma mulla on enempi aksan puolella ku taas tokon puolella. Tokossa (ja pk-puolella) mä mietin paljoki mistä mikäki johtuu ja analysoin. Jotenki hassua kuinka paljon eroa on teenkö aksaa vai tokoa. Kuvittelis että sama ihminen, samat tavat. Ei mun tapauksessa.

Luennolla oli puhetta myös noidan kehässä pyörimisessä. Nostan taas käden pystyyn merkiksi että harrastan myös tätä. Joissain asioissa en oo lähellekkään niin paha ja huomaan kyllä itte ku jään junnamaan paikoillani . Silloon jo tajuan ottaa itteeni niskasta kiinni ja mennään taas eteenpäin. Silti tässäkin on kyllä petrattavaa. Mutta joissain asioissa oon kyllä pinttyny omiin kaavoihini: hyvä esimerkki on tuo Aava ja sen  mielentila. Koska tiiän mimmonen herkkis se oli esim. vuosi sitte, en uskaltanu kovin hirveesti vaatiakkaan siltä. Nykyään joku vois sanoo että Aava on eri koira ku vuosi sitte. Nykyään mä voin (tai siis mun jo pitää) vaatia siltä. Mutta silti mä käsittelen sitä silkkihansikkain. En vaan tietyssä mielessä uskalla vaatia.
 Tää on myös samalla semmonen asia, missä huomaan että pysyn hyvin helposti omalla mukavuusalueellani -> helposti jää junnaamaan paikoilleen. Mukavuusalueella pysymisestä hyvän tekstin kirjotti Johanna blogiinsa. Suosittelen käydä lukemassa. Se löytyy täältä: http://tyokoiriajakoiraurheilua.omablogi.fi/moka-on-lahja/

Näillä mietteillä mennään eteenpäin. Vielä on paaaaljon mietiskeltävää ja prosessoitavaa tuola pääkopassa, mutta uus vuosi on ovella joten samalla näistä kehityskohteista saa hyviä uuden vuoden lupauksia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti