Sikan kanssa arjen pyörittämistä

Moni on multa kyselly miten arki on lähteny Sikan kanssa ja onko Sikalle tullu mitää ku on ainoo koira nytte. Voin sanoo että yllättävän vähällä mä oon päässy kyllä sikan suhteen. Pari ekaa päivää Aavan poismenon jälkeen se oli kyllä hieman hukassa , mutta sen jälkeen ei yhtää mitää. Pikku halimali vaan nauttii ku saa kaiken huomion. Muutenki Sikka on rentoutunu silmin nähden. Olihan Aava kipee koko kesän joka näkyi hyvin vahvasti myös Sikan käytöksessä. Nykyään se on semmonen hyvin rento elukka jonka elämää ei hetkauta yhtää mikää. Kaikki turha säheltäminen on jääny pois. Se tulee muitten oirien kanssa huomattavasti paremmin toimeen, vaikka se ei siltikään mikään super koirasosiaalinen koira ookkaa. Eikä tarttekkaa.
Itte oon viimesen kuukauden joutunu lähestulkoon asumaan töissä, mikä on toisaalta ollu harmi ku Sikka on joutunu olemaan paljo yksin, joten sitä kautta siitä on tullu entistä pahempi sylikoiruus. Onhan se aina ollu pieni sylikoira joka tulee lähelle, mutta nyt se puskemalla puskee ittensä nii kiinni ja lähelle ku vaan pystyy.

Muuten Sikan kanssa ollaan jonku verta treenailtu. Jäljestä pidettiin taas kuukauden tauko ja nyt ollaan taas käyty ajamassa useempi jälki. Eka jälki tauon jälkeen oli hyvä, mutta nytte neidistä meinaa tulla vähä ylimielinen ja menee jäljelle takki auki -meiningillä. Joten eileen ja tänää ollaan tiputeltu neitiä taas takasi maan pinnalle. Muutenki oon nytte ettiny uusia paikkoja mihin oon käyny ajamassa jäljen. Täytyy myöntää , että on niiiiiiiin paljo helpompaa ettiä vaan yhelle jäljelle mettää ku se että löytää paikan mihin saa 2kpl kilometrin jälkeä tallattua. Me jatketaan vielä jälkien kans nytte ku kelit pysyy hyvänä. Harmittaa vaan että se jk2 jäi haaveeksi, sillä yritin taas vaikka kuinka moneen kokeeseen. Mutta ei. Ykköseen olis ollu kyllä tilaa mutta kakkoseen ei. Mulle tarjottiin kyllä yhtä paikkaa kokeeseen, mutta arvakkaapa olinko just silloon töis että en päässy. Niin mun tuuria.

Aksapuolella ollaa nytte pysitty käymään kerta kuukauteen Turussa treeneissä. Päätin että en ota ryhmä paikkaa vaan ostelen vuoroja tän talven ja tehään Janitalta ja Jaakolta saatuja kotiläksyjä ittekseen. Nytte on myös ollu kerta kk Saijan ison radan treenit, joissa ollaan käyty. Sikka on ollu niissä kyllä super!! Rimat on pysyny erittäin nätisti ylhäällä.
Kisojaki ollaan tahkottu ja keräilty edelleen nii pirun vitosia. Okei mukaan mahtuu myös 10 tai 15. Miten voi olla mahollista että aina jotain ihan turhaa että ei saada niitä nollia. Mä rupeen olemaan vakaasti sitä mieltä että agilityjumalat pilkkaa mua ihan huolella!!  No sisuuntuneena tästä pitää vaan pistää uutta ilmoo kehiin nii saadaan ne nollat joku päivä.  Oli kyllä lohduttavaa että yksien kisojen jälkeen juttelin Luomalan Henkan kanssa ja se vaan sanoi että olipas hienoo menoo, että ei ollu kaukana. Henkkaki sanoi vaan sitä että viimesen parin vuoden aikana vauhdit on noussu aksassa ihan älyttömästi, joten se vaatii niin täydellisen suorituksen että nollan saa. Mutta oon kyllä samaa mieltä. Sikan kanssa meijän etenemät on 5,0-5,5 välissä eli lujaa mennään (myös agiradoilla jossa kontaktit hidastaa) . Ja eiliset Saviojan Annen radat oli taas osotus siitä että ykkösten radat on nykyään ihan hemmetin vaikeita...

Sitte vielä katsaus tokoon. Tai nyt voisin todeta että v*tun tokoon. Sikka on ollu ihan super treeneissä mielentilallisesti. Vaihdoin sen reilu kk sitte pelkkää namipalkkaan ja se on toiminu hyvin. Koska kaikki oli niin hienosta ja koira toimi nii ilmosin sen sitte kokeseen. Voi vittu mitä paskaa... Keskeytin kokeen kolmannen liikkeen jälkeen. Saakeli ton mielentilan kanssa... Mutta voin sanoo että se söi miestä (tai siis naista) ihan saakelisti ku kaikki oli menny niiiiiin hyvin. JOten nyt pitäis mennä johonki möllikokeeseen että sais oman ja koiran fiiliksen hyväksi ja kattella sitte niitä kokeita. ja nyt ku rupee vitutuksesta selviimään nii ruveta taas treenaamaan tokoa.


Pariin kuvaan oltiin kokeessa päästy, ja mun ilme kertoo kyllä kaiken...

Hyvää matkaa

Tässä meni kolme viikkoa aikaa ennen ku pystyin tämän tekstin kirjottaa, koska en oo pystyny ennemmin. Mutta kokeillaan


Hard Candy´s Cindy Lane, "Aava"
 <3  26.6.2013 - 13.9.2018  <3

Virallista diagnoosia siitä minkä Aavan vei ei saatu, mutta erittöin vahva epäilys oli krooninen gastriitti.  Mutta Aavahan oli ollut koko kesän hieman vetemätön ja kireä ku vielun kieli. Sen takia Aavaa ei oo tullu treenattua kovinkaan paljoa. Nuo oireet pistin aina jonkun muun syyn piikkiin: jumit, helle yms. Elokuun alussa Aavan tila romahti. Eli kaikki missä koira kiihtyi/innostui nii muutama tunti sen jälkeen Aava alkoi oksentamaan ja meni hyvin heikkoon kuntoon. Ja närästys oli erittäin voimakasta. Oli hyviä päiviä ja sit ku tuli huonopäivä, nii meni taas muutama päivä että saatiin mahan toiminta tasapainotettua. Sitä vuoristorataa elettiin 5 viikkoa. Aavalle kyllä testattiin erilaisia lääkkeitä, mutta mistään ei ollut apua. Viime postauksessa mainitsin lääkärireissusta perjantaina. No sielä käytiin. Aavalta otettiin laajat verenkuvat, ja muutama röntgenkuva. Kuvista ei suuremmin selvinny mitää, mutta kuvista näki että vatsassa oli runsaasti ilmaa ja vatsa oli hyvin ärtynyt. Veriarvot oli kaikki vielä viitearvojen sisässä. En muista enää mikä arvo se oli mutta oli juuri ja juuri viitearvojen puitteissa, joka voisi viitata addisonin tautiin, mutta lääkärin kanssa ku juttelin niin sanoi että hyvin epätodennäköistä. Haima-arvot olivat hyvät eli haimatulehdus poissuljettiin pois. Kyseisen lääkäri reissun jälkeen Aava meni taas hyvin heikkoon kuntoon (stressin takia). Siihen mennessä olin saanu Aavan palautumaan suht hyvin, mutta tuosta palautuminen kesti huomattavasti pidempään, eikä enää palautunut enää sille "tasolle" mihin oli ennemmin palautunu. Siinä kohtaa päätös oli aika selkeä. Itse ku oon sitä mieltä että mieluummin kuukausi liian ennen ku tunti liian myöhään. Näin jälkikäteen ajateltuna tein päätöksen ihan oikeeseen aikaan. Yhtää myöhemmäksi en olis voinu asiaa lykätä. Vaikka päätös oli äärimmäisen raskas , yks elämäni raskaimmista.

Aavan poismeno on mulle ittelleni ollu äärimmäisen kova paikka. Aava tuli mulle viikko sen jälkeen ku muutin Pohjammaalta Helsinkiin. Eli Aava on kulkenu mun vierellä koko sen ajan mitä me ollaan täälä etelässä eletty. Aava on päässy sen takia joka paikkaan mukaan. Aava oli mulle isossa roolissa silloon ku iskä kuoli. Aavan kanssa ollaan naurettu ja iloittu. Ja välillä itketty.
Terapiakoiruus ku Sikan kanssa ollaan hakattu päätä seinään, niin aksassa, jäljellä ku tokossa. Hyvän tuulinen hömppäilijä, joka oli aina innolla mukana tekemää oli asia mikä tahansa. Ja ihan heti ei löydy koiraa joka osaisi nii paljo turhia temppuja mitä Aava osasi. Aavalle oli maailmasta ihaninta opettaa temppuja.
Se työn määrä mikä Aavan kanssa on tehty on kyllä ihan jäätävä. Ne jotka muistaa mimmonen Aava oli pienenä, nii ei sitä voisi tunnistaa enää. Pienenä se juoksi karkuun jos joku puolituttukin ihminen käveli kohti ja kattoi koiraa Tai yhden lentokeinun takia, tehtiin 1,5 vuotta töitä, tai ku lelu joskus leikkiessä osui viiksikarvoihin nii että Aava säikähti nii tehtiin yli puolivuotta töitä että sain sen leikkimään. Itte an kadu yhtää että tein tuon kaiken. Aava on ollu äärimmäisen opettavainen koira, jonka kanssa on joutunu miettimään ja pohtimaan koulutuksellisia asioita. Mutta mä sain niin ihanan ja varman kaverin, jonka kanssa oli helppo mennä mihin tahansa ja koska tahansa.

Iso kiitos Hannalle, joka on ollu mulle suurena tukena viime aikoina ja silloon ku vein Aava lopetettavaksi.
Aava pääsi vikoina päivinä tekemään kaikkea mitä se on aina rakastanu: se pääsi painimaan parhaan kaverinsa Lunan kanssa. Ja vielä viimeisenä ennen lopettamista käytiin aksaamassa. Aksaillessa tuli kyllä käytyä niin koko tunnekirjo läpi.

Mun luotto aksakoira, hyvänmielen tokottelija, varma jälkikoira. Mun paras kaveri. Jäätävän ison aukon jätit mun (ja Sikan) elämäään. Lepää rauhassa mun rakas karvakasa <3

Nyt ei oo enää kumpaakaan. Sony ja Aava <3